Ensimmäinen runo
Oli kerran Salpo nuori, sielultaan sirpaleinen.
Suotu lahjakkuus pojalle, monen alan salat tajusi.
Kädet taittoi työt tuhdit, aivot ongelmat ohensi,
Tarkka tuo tokaisuiltaansa, terävä tuo heitoiltansa.
Kävipä kuitenkin kohtalolle, ettei tuo kämmen taivaallinen,
Suonut suurinta hyvettä, sanontojen suodatinta.
Salpo sanoiltansa suora, suuttumusta, ärtymystä,
Niitä kylvi ympärille, kasvatti kaunaa multaansa.
Tuopa tuima sanoistansa, tuo törmä tavoiltansa,
Katse kunniakas kylää, kansaa kotoista kohti,
Kylän kosken omaisia, väkeä virran vuolasta,
Saanut tarpeeksi supinaa, turhan kuuloista korviinsa,
Tuota turhanpäiväistä, kaunoja kyllin kuultuja.
Siihen kaikkeen kyllästynyt, lätinään lopen väsynyt.
Vuonna vetisenä taivaan, kylvi aatos aikomuksen,
Maille tuntemattomille, karuille, matkaamisesta.
Halusta suuresta syönyt, nähdä maailma mullistava,
Mäet montut meret mullat, vedet vuoret, väet vuolaat,
Monet metsät luolat tummat, korkeat kummut kokea.
Sinne kurkottaen kaipuu, kovaa tahdolla tuolla.
Tästä tuumaili itsekseen, tuumaili itsenäisiä,
Tuumaili maailman maineen, mielen monipuolisuuden,
Kasvun kalleimman kylvön, löytyvän mailta vierailta,
Mailta mielelle mustilta, hämäryyteen huvenneilta.
Sieltä löytyvän salojen, taitojen loisteen kylvetyn.
Ajan kanssa alkoi käydä, että tuo katse kaukainen,
Kaipuu kukkuloille noille, kunnian korkean kasvu,
Nousi pienestä luolasta, korkeuteen koskemattomaan,
Nousi siitä suuremmaksi, kävi suu suoremmaksi.
Siinä missä suora ennen, saanut oli suuttumusta,
Niinpä kävi uuden suoran, saaden entistä enemmän.
Näin eteenpäin eteni, kylän askareet arkiset,
Kukka kesän kuihtui viimaan, tuli talven tuulet tuimat,
Lumi satoi päälle tuon, päälle maan mustan multaisen,
Peitti kummut, Peitti pellot, Peitti kaiken ympäröivän.
Joet järvet jäädyttäen, virrat vikkelät pysäytti.
Tänä aikana levinnyt, sanoma Salpon suoma:
”Maat hämärät, vieraat vuoret, niillä piilee viisaus vieras,
Nähdä yritän nuo mullat, silmilleni vieraat virrat,
Usvat aukaista erämaan, sumun hajoittaa huolella.
Kävellä nuo uudet sillat, kokea korkeat katot.
Sanon minä vain tämän, muistuttaakseni mieliä,
Että typeryyttä, suurta, on pysyä, maata täällä.
Tiedot taidot talon turva, tässä kylässä, on murha,
Eipä juuri lähde irti, mitään maasta myllätystä,
Maata musertunutta vaan, oppeja kiertäneitä saan,
Sanat samanlaiset suotu, jo moneen kertaan kerrattu,
Samat sanomat sanottu, surkeuteen suuren saavuttu,
Väsyn väistämättömän luo, jääden jäätymään paikalleen.
Kuka tämän taakse jättää, saa menetyksensä tietää,
Tuon tuloksen totea, häpäistyksen kokea,
Nähdä sokeutensa tuo, saapua tiedon loisteen luo.”
Eipä Salpo sanojansa, toteuttanut tuumailtuaan,
Kylässä joen oleskeli, tuo työt tuhdit toimitti,
Syyksi selostuksen antoi, sanoi tilanteesta tuosta:
“Nyt on talvi tullut tänne, kylmyyden tuonut mukanaan,
Lähtö pitää suunnitella, lähteä kannattaa kesällä,
Enhän minä ajatellut, kiiressä kovassa kaikota.”
Tätä tuossa kyläisessä, oli kuultu kaikean aikaa,
Kuultu kertaan varsin moneen, kuultu kaikkiaansa kauan.
Antoi asukkaille sanat, kaikuneet kertaan jos toiseen,
Alkoi käymään kuulluksi, hermojen heikkojen murheeksi,
Eikä lähtenytkään Salpo, kesän kuuman tulon myötä,
Lojui liikkumatta tuolla, kyläisellä kärttyisellä.
Tästä tuumailu turmion, sai tulta takkaansa tuohon,
Häädön ajatuksiin noihin, turhautumisen täyttämiin,
Alkoi hiiltä hiillostaa tuo, suunnitelma suorapäinen,
